Biljardivalmennus

Oppiihan sen pelaamallakin. Sillä tavalla oppii myös kymmenen huonoa tapaa, jotka tuntuvat omilta, koska niitä on toistanut tuhansia kertoja.

Biljardissa erot tehdään pienissä asioissa. Asento, ote, tempo, se, miltä lyönti tuntuu, kun se onnistuu. Jos niitä ei kukaan katso sivusta, sä korjaat väärää asiaa. Itsekin olen nähnyt sen sekä omassa pelissä että salilla: kaveri takoo tunteja, mutta sama missi toistuu, koska perusta ei ole kunnossa.

Ammattivalmennus ei ole temppukoulu. Se on se, että joku, joka on takonut lyöntejä sisään vuosikausia, näyttää, missä sun peli oikeasti vuotaa. Säästät aikaa. Ja aika on tässä lajissa se kallein juttu.

Ensin katsotaan, mistä lähdetään. Toisella on jo vuosien harrastus, toisella keppi kädessä ensimmäistä kertaa. Sama ohjelma ei toimi molemmille.

Käydään läpi perusasiat: ote, asento, tähtääminen, lyönnin rytmi. Sitten tehdään harjoitteita, jotka voi viedä omaan treeniin. Tavoite ei ole se, että mä seison vieressä ja sä näytät hyvältä tunnin ajan. Tavoite on se, että sä tiedät seuraavalla kerralla, mitä treenaat ja miksi.

Jos tulet ryhmän kanssa, opitaan säännöt, etiketti ja sen verran tekniikkaa, että peli alkaa kulkea. Sitten pelataan. Jos tulet yksin kehittämään peliä, mennään tarkemmin: missä pallo jää, miksi se jää sinne, mitä vaihtoehtoja oli ja miltä päässä tuntui siinä kohdassa, kun päätös piti tehdä.

Yksi tunti ei tee mestariksi. Yksi tunti voi kuitenkin katkaista sen kierteen, että sä harjoittelet väärää asiaa kovaa.

Ei vain kilpapelaajille.

Biljardi taipuu moneen. Joku haluaa päihittää kaverinsa firman pikkujouluissa. Joku haluaa, ettei nolo tunne iske, kun keppi otetaan käteen. Joku haluaa SM-tasolle. Joku haluaa vain harrastuksen, jossa pää saa olla rauhassa.

Kaikille näille on hyötyä siitä, että perusteet ovat kunnossa. Kilpapelaajalle valmennus on usein se peili, jota ei saa omasta porukasta. Harrastajalle se on oikotie siihen, että peli alkaa tuntua peliltä eikä tönimiseltä.

Ja yritysryhmille sanon suoraan: tunneilla ei mökötetä. Laji on vakava, meininki ei ole.

Salilla on aina joku, joka “osaa neuvoa”. Se joku neuvoo usein sitä, mikä toimii hänellä.

Huipulla on nykyään ravintoterapeutteja, fysioterapeutteja, psykologeja ja PT:itä. Erot tehdään salin ulkopuolellakin. Vanhan liiton jätkätkin ovat tajunneet, että elämäntapojen on oltava kunnossa, jos tässä haluaa pärjätä.

Sama logiikka pätee harrastajaan. Kokenut pelaaja näkee, että pallo ei mene. Ammattilainen näkee, miksi se ei mene, ja osaa sanoa sen niin, että sä pystyt korjaamaan sen itse. Eikä kyse ole vain tekniikasta. Kyse on siitä, mitä sä teet, kun peli ei kulje. Sitäkin on nähty riittävästi – omasta peilistä.

Sen, että tämä ei ole pelkkä keppi ja pallo.

Olen pelannut ammatikseni 8-, 9- ja 10-palloa sekä suoraa palloa. Vuosirytmi on kova: kymmeniä kisoja, paljon päiviä ulkomailla. Kisamatkalla huomio on pelissä. Kaverit kuvittelevat, että mä näen maailmaa. Todellisuus on hotellipuuroa ja sama rutiini eri kaupungissa.

Vuonna 2018 tulokset olivat kehnoja ja rahaa ei tullut. Päädyin psykologille. Siitä tuli jakso, joka avasi lukkoja. Se kuulostaa ehkä raskaalta kotisivulle, mutta se on totta: tässä lajissa pää ratkaisee yhtä paljon kuin käsi.

Siksi valmennuksessa ei puhuta vain siitä, mihin pallo osuu. Puhutaan myös siitä, mitä tapahtuu, kun missaat helpon pallon ja seuraava lyönti pitää silti lyödä.

Kirkkain kruunu, MM-kulta, siintää mulle edelleen. Sama asenne pätee valmennettavaan: asetetaan lyhyt ja pitkä tavoite, ja sitten tehdään töitä. Ilman uhrausta ei tule voittoa. Se ei tarkoita, että harrastajan pitää elää kuin ammattilainen. Se tarkoittaa, että kehitys vaatii päätöksen.

Se ei ole taikatemppu eikä “kolme vinkkiä, joilla voitat aina”.

Se ei ole myöskään se, että mä lyön sun puolesta. Mä voin näyttää, selittää ja korjata. Sun pitää lyödä.

Eikä se ole arvostelua. Olen nähnyt tarpeeksi sitä, miltä tuntuu, kun peli ei kulje. Tunnilla saa missata. Missi on dataa. Siitä lähdetään.

Oma keppi, jos sulla on. Jos ei ole, pärjätään salin välineillä.

Mieti etukäteen yksi asia: minkä haluat tuntuvan paremmalta tunnin jälkeen. Että pallo lähtee puhtaammin. Että tiedät säännöt. Että kaveriporukka saa yhteisen pelin. Että sun avaus ei ole arpapeliä.

Jos tulet kilpapelaajana, kerro, missä pelimuodossa pelaat ja missä peli tökki viimeksi. Mitä tarkemmin sä osaat sanoa sen, sitä vähemmän aikaa menee arvailuun.

Perusteet, säännöt, lyöntitekniikan alku – ja ottelu.

Olen sen verran paljon nähnyt eri tasoisia pelaajia, että perusvinkit saa kuntoon nopeasti. Ryhmäohjauksissa lähtökohta on se, että opitaan, kokeillaan ja pelataan. Yritykselle se on virkistystä, joka ei ole teennäistä tiimipäivää. Koululaisille se on laji, jossa pärjää ilman että pitää olla isoin tai nopein.

Hauskanpito ei ole vastakohta oppimiselle. Se on se syy, miksi ihmiset palaavat pöydän ääreen.

Silloin kun sä et enää kysy “miksi toi ei menny”, vaan sä tiedät jo ennen lyöntiä, mikä siinä oli riski.

Silloin kun treeni ei ole enää “lyödään vähän palloja”, vaan sulla on yksi tai kaksi juttua, joita toistat tietoisesti.

Ja kilpapelaajalla silloin, kun huono päivä ei romuta koko settiä. Peli saa heittää. Rutiini pysyy.